Viime perjantain luennoilla aloin pohtia omaa opettajuuttani. Millainen opettaja minusta tulee? Pukeudunko liehuvaan tunikaan ja hymyilen paljon? Vai onko minulla kauluspaita ja suorat housut, ehkä silmälasitkin joskus? Stereotypiaa toisen perään. Ehkä minä voin olla farkuissa opettava tyyppi, mutta kuka se on.
Mietin, miten osaan ottaa huomioon kaikki erilaiset oppijat. Mikä ihana muotitermi tuo nykyään onkaan. Miten minä suhteutan opetukseni niin, että kakkosrivin kaksi poikaa, jotka oppivat mieluiten opettajajohtoisesti, ja neljä tyttöä takarivissä, jotka saavuttavat parhaat tulokset ryhmätöillä, saisivat opetuksestani yhtä paljon? Miten minun pitää puhua, että olisin selkeä? Mitä sanavalintoja pitää varoa ettei oppilaille tulisi vaihtoehtoisia käsityksiä? Enhän minä koskaan voi olla valmis tuohon kaikkeen. Ehkei pidäkään.
Miten minä osana kertoa teini-ikäisille seksuaalisuudesta sillä tavalla, että ymmärtävät? Tai evoluutiosta? Tai atomiorbitaaleista?
Saanko minä kritisoida opetussuunnitelmaa? Kuinka paljon siitä voi poiketa? Mitä jos minä haluaisin toteuttaa tunnilla jotain luovaa, joka vie aikaa joltain tärkeämmältä asialta. Onkohan minusta edes opettajaksi? On minusta. Ei tässä muuten ole mitään järkeä.
Metro-lehden kannessa oli tänään uutinen, Opettajista on edelleen pulaa. Erityisesti mainittiin lastentarhan-, erityis- ja matematiikanopettajat. Ehkä meitä kemian ja biologian opettajiakin tarvitaan.
Tänään minä avaan kandiin liittyvän tiedoston ja teen sisällysluettelon. Jostain se on aloitettava.
Niinpä! Näitä tuli pohdittua viime vuonna todella paljon. Edelleenkin, tietysti, mutta nyt opettaja-ajatukset ovat hieman paitsiossa, koska ainoa linkki tulevaan ammattiini on perjantaisin postiluukusta kolahtava Opettaja-lehti ja enemmän pitäisi miettiä gradua.
VastaaPoistaItselläni on se "vaiva", että suhtaudun lähtökohtaisesti todella kriittisesti kaikkeen, mikä pitäisi jotenkin ottaa annettuna. En varmaan muuten ota! Tästä seurasi esimerkiksi konflikteja syventävän harjoittelun ohjaajan kanssa (eläkeikäinen gubbe, jonka mielestä naisia on liikaa opettajina, eikä niistä noin muutenkaan ole oikein mihinkään), joka olisi halunnut, että minä pidän harjoitustuntini niin kuin hän haluaa. Arvannet, miten kävi. Itse olin harjoittelun päättyessä tyytyväinen itseeni - pidin sentään puoleni - mutta muutamat kollegat ottivat arvostelun vähän rankemmin itseensä ja heille jäi ehkä huono maku suuhun. Vaikeita juttuja nuo henkilökemiat.
Mutta niin. Suosittelen oluen tai viinilasin äärellä aiheen jakamista etenkin muiden auskujen kanssa. Ilman sitä en itse olisi enää järjissäni, enkä olisi ikinä selvinnyt viime lukuvuodesta, joka oli rankinta koskaan. (Mutta samalla siistiä, opettavaista, jännää ja hämmentävää.)
Nyt päätän tämän kilometrikommentin, mutta jatkan erittäin innoissani tämänkin blogisi lukemista!
Kiitos kiitos kiitos Suketus ihanasta vertaistukea puhkuvasta kommentista. Minäkin melkein tappelin viime viikolla jo yhden opettajan kanssa. Saa nähdä miten käy harjoittelussa. Eikö meistä pitäisi tulla omanlaisiamme opettajia, niin että voimme seistä sen takana mitä teemme? Persoonallahan tässä pelataan enemmän kuin tekniikalla.
VastaaPoistaSovittiin jo parin opiskelijakaverin kanssa että viimeistään perusharjoittelun jälkeen menemme syömään Kakkugallerian kakkubuffetin. Ja onneksi kotona on mies, joka aina välillä pakottaa istumaan sohvalle ja hengittämään.
Vertaistukitsemppaukset graduun!